Lauantai aamu, koneesta soi Anna puu, kuppi kahvia ja… Tyhjyys.
Kevät. Monien rakastama luonnon heräämisen juhla. Kukapa meistä ei pitäisi valoisista päivistä ja tunteesta kun aurinko lämmittää jo hieman kasvoja? Omalla kohdallani kevääseen kuuluu kuitenkin se suuri “mutta” sana. Viimeisenä neljänä vuotena kevät on ollut minulle kaikista väsyttävintä aikaa. Koska joka kevät joudun kysymään itseltäni “ Kuka olen? Mikä minusta tulee? Miksen riitä? ja miksi edes yrittää, kun joku on aina parempi?”.
Niin tapahtui tänäkin keväänä. Muutama viikko sitten tunsin olevani elossa. Päässä pyöri tuhansia ideoita. Kehittelin päässäni jo muuttoa, tulevia työhaasteita, somen valtaamista, maailmanrauhaa ja Johanna Tukiaisen tittelin viemistä.
Tällä viikolla herätessäni se sama ahdistus nosti jälleen päätään niin kuin, joka vuosi. Miksi teen tätä?
Yhteishaut alkavat jälleen kerran. Olen siis sidottu seuraavan kuukauden verran asuntooni, jossa yritän tehdä tänäkin vuonna yli 15 ennakotehtävää. Miksi? Miksi en osaa vain hakea vaikka yhteen kouluun ja keskittyä siihen? Koska tarvitsen varasuunnitelman. Tarvitsen AINA varasuunnitelman.
Ja niin kuin joka edeltävä vuosi joudun kysymään, miksi haluan tulla? En tiedä. En ole ikinä tuntenut olevani erityisen hyvä missään yhdessä asiassa ja pelkkä ajatus siitä, että olisin jokapaikanhöylä kuvottaa. Haluan selkeyttä, mutta mistä sitä saa?
Tulevaisuuden ammatin miettimisen lisäksi joutuu miettimään myös missä asun syksyllä? Muutanko takaisin lappiin, jäänkö turkuun vai asunko kenties ojassa, koska en vain kykene tekemään mitään?
Miten tästä jatkaa eteenpäin, varsinkin kun tämä asia on jokavuotista. Jokaisen jo valmiiksi käydyn koulun jälkeen kysyn jälleen saman kysymyksen. Ja jokaisen koulun jälkeen kysyn myös “ Nytkö aloitan työelämän ja opiskelu saa loppua?” En ole saanut tähänkään selvää vastausta vaan teen molempia. Keskinkertaisesti.
Ystävät puhuvat tulevista festareista, juhannuksesta, ulkomaanmatkoista ja yleisesti ottaen vaan dokaamisesta. Miksen minä voi? Miksi tuijotan tyhjää seinää muutaman tunnin jokapäivä, kun tulen töistä kotiin, ilman pienintäkään ajatusta mistään.
Maailma ei ole enää sama kuin vanhempiemme maailma. Enää ei kävellä liikkeeseen ja kysytä töitä ilman koulutusta. Nykyään meidän pitää olla tiedemiehiä jo ennen 18 vuoden ikää, kymmenen vuoden työkokemuksella, että saisimme edes mahdollisuuden pärjätä työmarkkinoilla. Milloin maailma herää siihen, että työ ei ole enää samanlaista kuin ennen? En osaa sanoa mitään ja jos odotit jotain mieltä nostattavaa vastausta tähän loppuun, on ikävä tuottaa pettymys.
Pysähdy siis hetkeksi ja kysy itseltäsi miten sinä riität?
