Sateen ropina, märät jalat, lämmin aamukahvi ja viileä tuuli. Elämä on pieniä iloja täynnä.
Juuri tämä aamu on ollut kesän tervetullein aamu. Kuulostan synkältä sielulta sanoessani, että vesisade ja synkkä taivas ovat lempi asioitani, mutta ne saavat pysähtymään. Ajattelemaan asioita, joita ei arjen tohinassa ehdi miettiä.
Edelliset jakeet ovat olleet hyvin alakuloisia, mutta juuri sen takia pidän tätä blogia. Päästääkseni pahan olon ulos ja omalla kohdallani olen huomannut, että kirjoittaminen on se paras tapa päästää irti. Enkä nyt aio väittää, että olisin kokenut ihme parantumisen. Vaan pienillä askelilla alan saamaan asioista kiinni. Kaikista tärkeintä on määrätä oma tahti ja sen löytäminen voi viedä aikaa. Itselläni siihen meni muutama kuukausi. Pikku hiljaa se pieni elämänhalu alkaa polttamaan ja tunnen jo kuinka jaksan olla. Toki on vieläkin vaikea hahmottaa mihin suuntaan lähden, koska jokainen päivä on jatkuvaa kamppailua sitä mitä elämältä haluan.
Silti. Pienet ja yllättävät asiat saavat mielen kohoamaan. Esimerkiksi päivä metsässä oman isoäidin kanssa. En olisi ikinä uskonut, että minä poimisin marjoja perse pystyssä ja vieläpä oman isoäidin kanssa, jonka kanssa en usein keskustele. Tämä päivä oli kuitenkin hyvin tärkeä. En osaa sanoa siihen tarkkaa syytä. Osittain se, että näen 76 vuotiaan naisen elämänsä kukkuloilla kun hän pääsee marjastamaan ja sen iloisen naurun, jonka kuulen useamman kymmenen metrin päähän saa minut hymyilemään. Jos iäkäs nainen voi tulla tästä onnelliseksi, miksen voisi minäkin?
