Taaperran humalassa kotiin. Ilma on lämmin, kaljan tuoksu leijailee ilmassa vappu aattona ja ihmiset ovat heränneet eloon. Minä en.
Olemme varmaan kaikki jossain vaiheessa kuulleet ihanan kliseisen lausahduksen " Toista ihmistä ei voi muuttaa."
Se on täyttä paskaa. Nimenomaan toisten ihmisten kohtaaminen ja kanssakäyminen tekevät meistä meidät. On siis aivan turha kieltää, ettei toista voi muuttaa, sillä se on mahdotonta. Siirrämme aina palan itsestämme toiseen kun tutustumme. Kaikki me mukaudumme ja muutumme eri ihmisten kanssa. Joskus pysyvästi. Omaan muutokseen olen havahtunut vasta nyt.
Ihminen muuttuu monesti elämänsä aikana, mutta tähän mennessä kun olin juuri päässyt täysi-ikäisyyden makuun en ollut asiaa sen enemmin ajatellut. Tottakai murrosikä, jatkuva kiusaaminen ja syrjityksi tuleminen söivät elämäniloa ja terveen persoonallisuuden kehittymistä, mutta olin jotenkin vain hyväksynyt sen roolin. Se josta olin vielä ylpeä olivat asiat kuten kyky tuntea empatiaa, jännitystä, rakkautta ja vihaa. Ennen kaikkea, vaikka itsevarmuus oli nollassa, uusien ihmisten tapaaminen ei ollut ikinä hankalaa. Päin vastoin, mielekästä ja huippu hauskaa.
Kaikki kuitenkin muuttui kun päädyin ensimmäiseen pitkäaikaiseen parisuhteeseen. Se ei ollut mikään helppo alku. Itse halusin palavasti, jopa maanisesti löytää sen "oikean" ja toinen taas etsi pikaista laastaria pitkän suhteen päätteeksi. Näin siis päädyimme yhteen. Suurimmaksi osaksi minun painostuksestani. Joten mitä saadaan kun isketään kaksi täysin itsevarmuutensa murskattua ihmistä yhteen?. Lisää palasia. Alussa, tai itseasiassa koko suhteen ajan yritin olla pirteä, se kannatteleva positiivinen voima, jolla tämä kaikki jaksaisi kantaa. Se kuitenkin kävi raskaaksi vuosien varrella kun toisen osapuolen vastaus kaikkeen oli "ihan sama."
Kun suhde päättyi luulin, että olin vielä minä. Se toiveikas, romanttinen ja uskalias persoona, joka ei pelkää syöksyä tilanteeseen. Oi kuinka väärässä olinkaan. Kaikki jatkui melko normaalisti pitkään, mutta nyt. Kaksi vuotta eron jälkeen alan vasta huomaamaan, että kaikki on päin vastoin.
En enää kykene tapaamaan uusia ihmisiä. En jaksa kiinnostua kenestäkään. Mikään ei kosketa.
Treffeillä käynti ei enää innosta, koska ihmiset ovet alkaneet pitää minua ylimielisenä. Ja ymmärrän sen täysin. En kerta osaa enää keskustella. Menen täysin lukkoon kun joku yrittää lähestyä. Ahdistun ja vain jäädyn. Häviän henkisesti paikalta. Onko siis niin, että ne viimeisetkin itsevarmuuden ja arvostuksen rippeet ovat hävinneet johonkin? Miten kasata kaikki alusta? Tai pikemminkin miten luoda sen nyt vasta ensimmäistä kertaa, sillä en ole koskaan ollut sitä. Itsevarma.
